Nietzschen ajattelu ja kieli

Nietzschestä puhuttaessa herää ajatusyhtymiä suuntaan jos toiseenkin. Nietzschen ajattelu jakaa ihmiset hyvin vahvasti nietzscheläisiin ja antinietzscheläisiin. Nietzsche on tuonut länsimaiseen filosofiaan mm. käsitteet yli-ihminen, ikuinen paluu, orja- ja herramoraali. Nietzschestä ovat ammentaneet niin monet vasemmistolaiset kuin oikeistolaiset piirit. Nietzschen ajatukset onkin asiayhteydestä irrotettuina käyttökelpoisia melkein mihin tahansa. Nietzscheä lukiessa ja ajateltaessa on kuitenkin pidettävä mielessä Nietzschen ajattelun kokonaiskuva, josta käsin koko hänen aforistinen ja metaforinen tuotantonsa aukeaa. En tarkoita tällä, että Nietzscheä tulisi ajatella systemaattisena ajattelijana. Mutta kuitenkin sitä, kuinka Nietzschellä on läpi tuotantonsa punainen lanka, jota pitkin hänen ajattelunsa kulkee.
Nietzsche on pikemminkin fragmentaarinen ja pirstaloinen ajattelussaan, joka jo kuvastuu hänen käyttämässään kielessä. Nietzschen kieli on aaltoilevaa, polveilevaa, monitahoista, monisanaista ja rönsyilevää. Nietzschen tapa lähestyä kirjoittamista on erittäin omintakeinen. Nietzschen ajattelu lähtee jostain käsitteestä, ja rakentaa tämän käsitteen ympärille niin tiiviin verkon, että mikään asia joka käsitteestä on ajateltavissa ei jää tämän verkon ulkopuolelle. Näin ollen Nietzscheä tulee ajatella erittäin luovana filosofina ja kirjoittajana, joka samanaikaisesti kun hän tiivistää käsitteen tiukkaan verkkoon, kutoo verkkonsa itse eli luo pohjan, johon käsite perustuu. Toisaalta Nietzsche on myös tuhoava filosofi, hänen lähestyessä aikaisemman länsimaisen filosofian käsitteitä viemältä niiltä pohjan ja uskottavuuden.
Nietzschen kielestä on minun sanottava, kuinka Nietzschen puhunnasta kuuluu ja kaikuu lähes täydellisyyttä hivelevä itsevarmuus ja syvä paatos. Nietzsche esittää asiansa niin, että tämä on näin eikä muuten voi olla. Mutta hän kuitenkin korostaa, että hänen ajatuksensa ovat hänen ajatuksiaan ja hänen perspektiivinsä on hänen perspektiivinsä. Nietzsche tahtoo sanoa, että lopullisia ja ehdottomia totuuksia ei ole olemassa. On vain erilaisia näkemyksiä. Täytyy kuitenkin täsmentää, jotta tätä ei sekoitettaisi absoluuttiseen relativismiin, että Nietzschelle kaikki totuudet eivät ole samanarvoisia, vaan arvon mittana on aina ihminen itse. Kaikki arvot määrittyvät meidän oman ajattelumme kautta. Jonkin ollessa pätevä minulle ei seuraa, että se olisi pätevä myös sinulle. Nietzschen perspektivismi nostaa esiin myös, että ”jotain” esitettäessä ei suinkaan esitetä kaikkea vaan ’jotain’. Jos pyritään kaiken esittämiseen, niin tällöin mahdotonta olla oikeassa missään. Perspektivismin mukaan kaikkea on voitava tulkita ja arvioida uudelleen eikä mikään ole ehdoton eikä lopullinen totuus jostakin.
Nietzscheä on siis ajateltava antiikin, kristinuskon ja valistuksen filosofian kuvainsärkijänä ja problematisoijana. Hän moittii Sokratesta periaatteellisesta elämän vastaisuudesta, koska tämän ollessa tuomittu kuolemaan hän kieltäytyy pakenemasta vankilasta. Hän riisuu kristinuskon ja sen moraalikäsityksen vaatteistaan ja näyttää miltä se näyttää ilman rihman kiertämää. Hän tuomitsee Kantin filosofian vain tiedostavan järjen ajatteluksi.
Nietzsche haluaa korostaa ajattelussaan vitaalisia ja elämää vahvistavia elementtejä(”se mikä ei tapa, vahvistaa”). Nietzsche on myönnön filosofi, joka ei kiellä kärsimyksen osaa elämässä vaan pitää kärsimystä elämän yhtenä osana. Nietzsche ei ajattele kärsimyksen johtuvan synnistä vaan elämästä itsestään. Nietzschelle kristinuskon moraali perustuu hyvän ja pahan erottelulle (orjamoraali), kun taas hänen omansa pohjaa hyvän ja huonon erolle (herramoraali). Nietzsche näkee, että orjamoraalin paha on herramoraalin hyvä ja orjamoraalin hyvä taas herramoraalin huono. Orjamoraalin mukaan pahaa on kaikki voiman ja vallan osoitukset ja merkit, kun herramoraalissa vallan tahto tai tahto valtaan on vahvinta, mitä ihminen voi aikaansaada. Orjamoraalin mukaan hyvää on nöyryys ja heikomman huomioiminen, kun taas herramoraalissa tällaiset reaktiiviset sentimentit ovat huonoa. Tämä on vain pieni osa siitä sättimisestä, jota kristinusko saa osakseen. Nietzschelle elämässä ja filosofiassa on huomioitava mielen koko kattavuus ja alttius. Mieli ei ole vain sen varassa joka on näkyvää, vaan myös tai pikemminkin nimenomaan sen varassa joka jää piiloon, tiedostamattoman mielen puolen. Tämä tiedostamaton tekee itsensä näkyväksi vain, jos ihmiselle on alttius ja valmius kuulla oman mielensä ääntä. Mieli puhuu tiedostavan ja tiedostamattoman kieltä, jotka eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, nähdä yön lepakot ja kuulla pöllön ujellukset avaavat tien tiedostamattomaan.